Miten minusta tuli kuntavaaliehdokas

 
  Se tapahtui keväällä 2008. Joskin minua oli pyydetty eka kerran jo v. 1975 ollessani 16-vuotias, ja sen jälkeen lukuisia kertoja pitkin matkaa, eri puolueille, eri tilanteissa  – niin aina olin vastannut  ’Ei kiitos’.  Siitä huolimatta, että olin yhteiskunnasta kiinnostunut, valtiotieteellisen koulutuksen käynyt ja ylipäänsä helposti yhteisiin puuhiin lähtevä ihminen. Siitä huolimatta, että olin jo työksenikin perehtynyt vaalikampanjointiin. Olin tehnyt viisi kertaa valtakunnallisen vaalimainonnan kahdellekin eri puolueelle. (Niistä kaksi kertaa  vihreille,  1992 kuntavaalit ja 1991 eduskuntavaalit, taitavat vieläkin olla vihreiden historian suurimman kasvun vaalit nuo).
Sanoin aina ”Ei kiitos”, koska olin jo nähnyt miten pitkäpiimäistä, toivotonta  ja päätä seinään hakkaavaa hommaa poliittinen vaikuttaminen on. ”Elämä on toisaalla”, ajattelin ja riensin mieluummin vapaaehtoistyöhön futisseuraan tai koulun vanhempainyhdistykseen. Siinä sentään sai aina jotain konkreettista hyvää aikaan.
Miten sitten pyörsin pääni ja suostuin, vaikka olin pyhästi päättänyt ”Ei koskaan”.  Tuli yksi futisjoukkueen isä (Kimmo ’Jässe’ Jääskeäinen Vantaan vihreistä, terveisiä vaan!) puhumaan ja pyytämään. Oli hieno futisilta, hyvät fiilikset kentän laidalla, ja sitten vain yhtäkkiä ajattelin: ”No joo, ehkä olen jo tarpeeksi vanha  ottaakseni  vähän vastuuta yhteisistäkin asioista” ja suostuin.  Talkoohengessä, varsin hyvin tietäen, että herkkua se ei tule olemaan, vaan mielenkiintoista ja uutta opettavaa kylläkin.
Sillä tiellä ollaan nyt toistamiseen. Vaaleissa 2008 sain sen verran ääniä, että pääsin varavaltuutetuksi, opetuslautakunnan varajäseneksi, Ammattiopintojen jaostoon ja Korson aluetoimikuntaan.
Opetuslautakunta ja virkamiehet ovat oppineet tuntemaan minut tivaavana ja kyseenalaistavana tyyppinä, joka ei purematta niele virkamiesten esityksiä, eikä usein ylipäänsä ollenkaan. Varana olen harvoin lautakunnassa, mutta silloin kun olen, pidän huolen, että  joku tolkku säilyy. V. 2010 sain pelastettua koulutilojen harrastuskäytön maksuttomuuden alle 18-vuotiaiden järjestöille, kun jo koko muu lautakunta olisi antanut sen mennä maksulliseksi. Jatkuvasti olen penännyt tasa-arvoa  Itä-Vantaan ja Länsi-Vantaan koulujen välille ja vuosi  vuodelta ovat ryhmäkoot  idässäkin pienentyneet. Väsymättä olen jankannut taito- ja taideaineiden puolesta, kielien puolesta, opetusresurssien puolesta.
Ammattiopintojen lautakunnassa taas on saanut olla kuin kukkana kämmenellä, niin upeasti on Varian rehtori  Pekka Tauriainen hoitanut ammattiopintoasiat puolestamme, ettei lautakunnalle ole jäänyt kuin ihastelemisen virka: kuinka meillä Vantaalla opintotakuu toimiikaan täydellisesti – kaikki saavat opiskelupaikan! Kuinka meillä Vantaalla ammattiin opiskelevat työllistyvätkin noin hyvin työmarkkinoille! Kuinka meidän Vantaan ammattitutkinnot ovatkin arvostettuja  ja koulumme hyvässä maineessa!
Korson aluetoimikunnassa taas olemme kaikki (poliittisesta puolueesta riippumatta) herttaisen yksituumaisesti puolustaneet Korson henkeä ja materiaa. Kerrassaan hienoa aluedemokratiaa, vielä kun olisi valtaa enemmän tehdäkin asioita, niin kuin järkeväksi näkee.
Neljä vuotta on mennyt ja nyt on uudet kuntavaalit. Vantaalla ne ovat tärkeämmät kuin koskaan, sen verran pahassa  jamassa kaupunki on velkataakkoineen. Politiikka on  aina vain keljumpaa hommaa, silti se on jonkun tehtävä. Lähden uudestaan ehdolle, koska tiedän olevani  kuntalaiselle, ja kunnalle,  paljon parempi vaihtoehto päättäjänä kuin moni muu. (Ihmisiähän varten kunta on, eikä jotain byrokratiaa tai yrityselämää varten. Tästä lisää muissa blogeissani.)
Toivotaan entistä parempaa tulosta ihmisten puolueelle kuntavaaleissa!