Opin jotain suurvalloista ja heidän kasvojensa säilyttämisen tärkeydestä 17-vuotiaana vaihto-oppilaana lukion International Relations-kurssilla Amerikassa.
Opettaja Floyd Jenkins antoi meidän muodostaa omat Yhdistyneet Kansakuntamme.
Koko lukukauden opetus koostui vapaasti muotoutuvista YK:n istunnoista.
Ennen pitkää Neuvostoliittoa edustavaa poikaa alettiin salavihkaa kiusoitella salissa, elettiinhän vuonna 1977 vielä kylmän sodan aikaa. Pojalla sattui vielä olemaan hieman venäläisiä sukujuuria taustassaan.
Venäläiskiusoittelu oli pientä, miltei huomaamatonta, kuitenkin riittävää ärsyttämään hänet.
Eräänä päivänä hän sitten yhtäkkiä paukautti kesken puheiden, minuun tuijottaen, että ”Finland, I have just invaded you!” (Suomi, olen juuri miehittänyt teidät.)
Vastasin hänelle iloisesti, mukanokkelana: ”So what, I don’t recognize it” (Mitä sitten, minä en tunnusta sitä.) Olihan minullakin kasvoni säilytettävänä muiden maiden eli kaverikoululaisten silmissä.
Minä en ollut Neuvostoliittoa kiusoitellut.
Mutta YK:ssa minä edustin hänen pikkuruista, heikkoa rajanaapuriaan. Neuvostoliitto jatkoi: ”Suomi, olen juuri miehittänyt pääkaupunkinne Helsingin, mitä sanot siihen?”
Jopa 17-vuotiaana huolettomana likkana tajusin, että nyt minulla oli ongelma.
Vastasin hänelle asiallisesti: ”Vastaan kysymykseesi huomenna.”
Kun tunti loppui, mietin kuumeisena, miten ratkaisisin tämän.
Meidän YK:ssamme oli noin 15 jäsentä ja suurin osa heistä oli suurvaltoja: Amerikkaa, Kiinaa, Ranskaa, Iso-Britanniaa.
Ketä heistä kiinnostaisi tulla avukseni? Todennäköisesti heistä olisi vain hauskaa, kun vihdoinkin tapahtuu jotain jännää.
En saisi enemmistöä taakseni, eihän minulla pikkumaalla ollut edes mitään tarjottavaa vastapalvelukseksi.
Sitten keksin. Onhan YK:ssa muitakin maita.
Menin kirjastoon ja katsoin tietosanakirjasta kaikki YK:n jäsenmaat, jotka eivät olleet edustettuina meidän YK:ssamme. Niitä oli 128.
Seuraavalla tunnilla nousin ylös ja luin julistuksen:
”Seuraavat YK:n jäsenmaat eivät hyväksy Neuvostoliiton Suomen miehitystä, vaan vaativat että Neuvostoliitto antaa itsenäisen Suomen, kuten kaikkien muidenkin itsenäisten maiden, elää rauhassa omaa elämäänsä” Ja sitten luettelin maa maalta kaikki ne 128 maata.Joku yritti protestoida näitä ’hatusta vedettyjä’ nimiä, mutta opettaja sanoi että tämä on kiinnostavaa, antaa tilanteen jatkua.
Kävikin niin, että moni meidän YK:n maista kiinnostui tulemaan mukaan.
Pian muodostimme 136 maan SPA:n, Small Power Alliancen, joka puhui pienten itsemääräämisoikeuden puolesta. Kun muutamat jäljelle jääneet suuret maat näkivät, miten innostunut henki SPA:ssa oli, he valitsivat puolensa ja taivuttelivat Neuvostoliiton luopumaan Suomen miehityksestä.
Silloin opettaja opetti.
”Tämä on loistava esimerkki siitä, mitä tapahtuu oikeastikin kansainvälisessä politiikassa.
Katsokaas, valtiot ovat aivan kuin ihmiset. Jos heidän kunniaansa loukataan tarpeeksi, he suuttuvat.
Näin kävi Neuvostoliitolle. Olitte luokassa jo lähellä suurta sotaa, mutta sitten yhtäkkiä menittekin ”out of the box”, keksitte aivan uuden ratkaisun ja rauhanomaisen tien ulos kriisistä.
Osasitte sovitella ja saada Neuvostoliiton perääntymään – mahtavaa!”
Tämä vanha koulumuisto on käynyt mielessäni, kun olen kerta toisensa jälkeen tyrmistyneenä seurannut TV:stä, miten tökerösti suurmaat hoitelevat sota-asioitaan.
Bush vanhempi ei muuta tehnytkään kuin loukkasi arabimaiden kunniaa ja oikein vaatimalla vaati Persianlahden sotaa eskaloituvaksi. Ja kylvi samalla siemenet Osama bin Ladenin terrorismille.
Bush nuorempi teki saman Saddam Husseinille ja käynnisti Irakin sodan, toki tällaisen despootin kanssa on epäselvää olisivatko mitkään fiksummatkaan keinot auttaneet.
Eikä Clintonkaan syytön ollut sormen heristelyyyn ja muiden pomottamoiseen.
Vaan katsokaapa Obamaa! Hän taitaa sittenkin olla Nobelin rauhanpalkintonsa arvoinen.
Katsokaa miten hän puhuu: lempeästi ja ystävällisesti pudottelee tiukkoja asioita Putinin eteen. Miellyttävästi ja rauhallisesti, ilman pienintäkään vallan tai uhkan ilmaisua kertoo kansainvälisen yhteisön näkemyksen asiasta.
Kaikissa sanamuodoissaan hän silti antaa ymmärtää Venäjän vapauden valita sen, minkä itselleen parhaaksi näkee.
CBS-uutisvideo: http://www.cbsnews.com/news/obama-on-ukraine-russia-on-the-wrong-side-of-history/
Tämä on uutta.
Aikaisemmat USA:n presidentit ovat aina opettaneet, komentaneet, uhanneet ja nöyryyttäneet vastapuolta.
Obama tekee toisin. Hänen kehonkielensäkin on asiallinen, neutraali, ei pomottava.
Ja huomasitteko, puhe pidettiin takan vieressä, ei presidentin valtapöydän takaa.
Huomasitteko myös, että takkaan oli puut aseteltu valmiiksi, mutta tulta ei ollut vielä sytytetty?* Vielä ei ollut aika leppoisalle takkatulipuheelle, mutta rivien välissä annettiin ymmärtää, että sellainenkin on tulevaisuudessa mahdollinen, jos asiat etenevät mukavalla tavalla.
Ja miten ne etenevätkään: Putin suostuu neuvotteluihin Naton kanssa. Hän pitää tiedotustilaisuuden, jossa korostaa, että aseita ei ole tarkoitus Ukrainassa käyttää, kuin aivan äärimmäisessä tilanteessa.
Hieno homma, toivottavasti päästään sopuun!