”Yhtäkkiä me tiedämme, että siinä sinä olet, ovensuussa, odottamassa,
tai meidän sisällämme, sielläkin, kaikkialla,
sinä odotat sateen pieksämänä ja ilman ruokaa.
”Nyt kaikki kolkuttavat jo, kaikki, paitsi sinä.
Kaikki pyytävät, laativat laskuja lehtiöihinsä,
raivostuvat, huutavat tai eivät kestä,
eivät kestä enää, se tiedetään jo,
ja sinä, vailla isänmaata,
kananrääpäle kainalossasi
odotat että joku lopulta ostaisi sen sinulta,
jotta voisit palata sinne missä et enää asu,
uneksimaan jostakin,
ei enää edes unia.
”Lähdetään, hullu,
älä luule, että kaikki on jo niin valmista,
että isännän talossa on pelkkiä tiikereitä.
”Sinulle on niin vaikea kertoa, mutta kaikki on muuttunut.
”Nyt ne pelkäävät, ne herrat joilla on viikset ja kiväärit, ne herrat joilla on vankilat, herrat joilla on sähkötuolit, ne ylettömän rikkaat ihmiset, kaikki ne pelkäävät.
”Ne heräävät kesken uniaan, juoksevat ikkunaan,
ulkona on pelkkä yö, ei tapahdu mitään,
mutta ne pelkäävät, pelkäävät kaikkea,
ja usko tai älä, sinuakin ne pelkäävät, Andien unohdettu,
myös ryysyjäsi ne pelkäävät
ja nyt ne muistavat itse antaneensa ne sinulle ja ne pelkäävät
eivätkä syö rauhassa ruokiaan.
”Ne tietävät että maailma on muuttunut.
”Ja tiedetään että jo nyt jossakin intiaani istuu pöytään siinä kuin kaikki muutkin,
ja menee ja tulee ja hymyilee
ja hänellä on koulu ja nauru,
hänellä on leipä ja oma hahmo,
ja tämä, ystävä, tämä ei tapahdu taivaassa,
koska taivaassa ei tapahdu mitään.
Kyllä se jo tiedetään, että tämä tapahtuu maan päällä.”
(Osa Pablo Nerudan runosta Intiaani)