Tämä ei ole poliittinen kirjoitus.
Muistelen omia koulunvaihdoksiani ihan vain ajatellakseni hetken jotain muuta kuin koulusäästölaskelmia.
Sain mennä neljä kertaa uuteen kouluun ennenkuin ehdin 10 vuotta täyttää. Asuimme vuokralla ja vuokra-asunto sattumalta vaihtui noina vuosina tiuhaan. Kouvolassa 1960-70-luvuilla.
Ensimmäinen kouluni oli Sarkolan kansakoulu. Opettajana oli ankara Irja Montonen. Kerran hän antoi minulle jälki-istuntoa, koska minulla oli kynnet lakattu, eikä hän uskonut, kun sanoin että äiti ne lakkasi.
Kerran hän rankaisi minua, kun tein laskutehtävät nopeammin kuin muut, jolloin hän käski tehdä seuraavan sivun, ja minä tein sen. Virheeni oli, etten hoksannut, ettei minun olisi pitänytkään tehdä seuraavaa sivua, joka oli väritystehtävä, vaan vielä sitä seuraava sivu, joka oli yhteenlaskua.
Minulle tuli muutenkin kuva, että opettajaa inhotti, kun osasin jo lukea ja laskea, eikä hän uskonut niistäkään, että olin itsekseni oppinut. Hän oli niin ankara, että pelkäsin joka päivä. Kiitin onneani, kun äiti sanoi, että muutamme ja minulle tulee koulun vaihto.
Kaunisnurmen kansakoulussa opettaja Liisa Harstila taas oli niin ihana, niin ihana minua kohtaan, että minua suorastaan nolotti. Heti ekana päivänä hän nosti arvoani muiden oppilaiden silmissä kehumalla miten nopeasti sain ison piirustuksen valmiiksi. Hän oli lämmin, äidillinen ja pyöreä, kuin hyvä haltiatar.
Vaan siinä koulussa sillä luokalla oli tyttö joka ei pitänyt siitä, että joku toinenkin oli pidetty. Hän syrji minua ja keräsi luokan tytöt omaan valtapiiriinsä. Kun hänellä oli syntymäpäivät, koko luokka kutsuttiin sinne, jokainen sai kutsukortin. Minäkin sain, hän tuli oikein maireasti sen antamaan. Minun kortistani vain puuttui kellon aika ja paikka.
Mutta eräs toinen tyttö tuli kuiskaamaan minulle synttäreiden ajan ja osoitteen. 8-vuotiaan lannistumattomuudella päätin, että minähän menen, kun minut kerran on kutsuttu. Menin puhelinkioskiin, tutkin kartasta, missä tyttö asui. Painoin reitin mieleeni, matkaa oli ainakin kaksi kilometriä ja loppumatkasta eksyinkin, vaan lopulta löysin perille klo 16.05, viisi minuuttia myöhässä. Soitin kelloa. Tyttö tuli avaamaan. Hän yllättyi ja sanoi tympeästi: ”Mist sä tiesit tänne tulla?” ”Tiesinpähän vaan”, vastasin ja menin sisälle.
Sitten muutimme Töröstiin. Yhä kelpo koulumatka Kaunisnurmelle, mutta kuuluin nyt toiseen koulupiiriin. Minun pitikin vaihtaa Kouvolankylän kouluun. Nyt inhosin ja pelkäsin uuteen kouluun menemistä, olin niin ihastunut Kaunisnurmen opettajaani. Ei auttanut, mentävä oli.
Matka oli pitkä enkä meinannut löytää vanhaa, röttelöistä koulua. Kun pääsin sinne ja löysin luokan, siellä oli hirveä meteli ja huuto menossa. Ainoa vapaa pulpetti oli luokan perällä isojen poikien seassa. Menin sinne istumaan ja pelkäämään. Miesopettaja tuli. Paperitollot lensivät ylitseni, hirveän levotonta. Opettaja ei kysynyt minulta mitään koko päivänä, ei edes nimeäni. Hän ei edes huomannut että luokassa oli uusi oppilas.
Kun pääsin kotiin, heitin koululaukun lattialle ja ilmoitin, että siihen kouluun en enää mene, menen takaisin Kaunisnurmeen.
Äiti tivasi moneen kertaan, mikä Kouvolankylän koulussa on vikana, mutta minä en vastannut. Pelkäsin että hän ei hyväksy perustelujani ja pakottaa minut kuitenkin menemään sinne. Niin äiti joutui neuvottelemaan rehtorin kanssa, pääsisinkö sittenkin takaisin Kaunisnurmen kouluun. Neuvottelut olivat hankalat.
Äidin ja isän piti allekirjoittaa paperi, että he ottavat täyden vastuun koulumatkastani. Nimittäin Töröstistä Kaunisnurmeen mennessä piti ylittää kävellen 11 junarataa. Henkilö- ja tavarajunia kulki yhtenään, ja joskus jäin jumiin kahden pitkän tavarajunan väliin keskelle junaratoja. Minä en pelännyt.
Sitten isä sai arava-lainan ja ostimme perheelle oman asunnon. Toiselta puolelta kaupunkia, Pikku-Palomäeltä. Minulle tuli muutto Tornionmäen kouluun. Kesän aikana olin ystävystynyt pihan tyttöjen kanssa, mutta en päässyt heistä kenenkään luokalle. Uudessa koulussa minusta tuli hylkiö.
Kukaan oppilaista ei tullut juttelemaan eikä pyytämään leikkiin välitunnilla.
En tiennyt miksi. Enkä minä kerta kaikkiaan pystynyt tuppautumaan seuraan, kun vaistosin että minua kartettiin.
Seurasi piinaava syksy, olin aina yksin välitunnilla.
Tiedättekö millaista on seistä kuukaudesta toiseen porukan ulkopuolella, yksin, tietämättä loppuuko se ikinä?
Opettaja Kari Saloranta oli asiallinen, vaan hieman etäinen. Hän ei puuttunut asiaan.
Pelastukseni tuli joululoman jälkeen Liisa Aarnio -nimisen tytön taholta.
Hän rohkaistui juttelemaan kanssani ja kysyi: ”Onko sinun nimesi tosiaan Vauva?” No ei, kun se on Vaula. ”Aijaa, me ollaan koko ajan luultu, että sä olet Vauva ja aateltu että kauheeta, minkälaiset vanhemmat antavat lapselle nimeksi Vauva!” Suuret kiitokset sydämeni pohjasta Liisa Aarniolle ja hänen äidilleen näin 44 vuoden jälkeen!
Pannani peruttiin ja yhtäkkiä minusta tulikin luokassa valtavan suosittu. Niin suosittu, että kun luokassa pidettiin parin kuukauden päästä ’eduskuntavaalit’, niin perustamani Optimisti-puolue voitti kirkkaasti, minä henkilökohtaisesti sain 75% luokan äänistä.
Nämä muistot ovat käyneet mielessäni viime aikoina, kun olen kuunnellut Tuomelan ja Hevoshaan koulun tuskaisia, lapsiaan puolustavia vanhempia.
Eikä lainkaan sillä mielellä, että ’elettiin sitä ennenkin’, vaan päinvastoin, kipeän tietoisena siitä, mitä kaikkea koulun vaihdos voi alakoululaiselle tuoda eteen.
Minulle se toi vuorotellen pelkoa, kauhua, helpotusta ja suosiota. Pohjatonta yksinäisyyttä ja ihanaa ystävyyttä. Reiluutta ja epäoikeudenmukaisuutta.
Vaan yhden asian opin näin jo hyvin varhain. Jokaisessa yhteisössä on aivan oma henkensä ja kulttuurinsa, omat toimintatapansa ja sääntönsä.
Opin, että jos yhteisö on huono, sinun ei tarvitse mennä mukaan siihen huonouteen.
Ja jos yhteisö on hyvä, siitä kannattaa pitää kiinni viimeiseen asti!
P.S. Koulumuistojen 1. osa täällä: Koulumuistoja 1-1
