Suomen Armeijan kuva-arkisto on julkistanut harvinaisia värikuvia sodasta.
Minä julkistan muutamia kuvia isäni Yrjö Norrenan sota-albumista, jospa joku osaisi kertoa niistä enemmän kuin minä?
Yrkki lähti sotaan seikkailunhaluisena nuorukaisena, ilmoittautui palvelukseen alaikäisenä ja hyväksyttiin rintamalle nipinnapin 18-vuotiaana.
Hänet määrättiin 25.9.1941 jalkaväkirykmentti 52:een, josta muodostettiin seuraavana vuonna Jääkäripataljoona 5.
Tämä oli ilmeisesti kenraali Laguksen alla toiminut erikoisjoukko, jossa joka äijällä oli konepistooli – sen tehtävänä oli mennä aina sinne missä apua eniten tarvittiin, vallata asemia ja siirtyä sitten seuraavaan paikkaan.
Yrkki taisteli eturintamalla Syvärillä, Itä-Karjalassa ja Vuosalmella, jossa hän lopulta haavoittui pahasti 19.7.1944.
Yrkki ei koskaan halunnut puhua sodasta.
Jossakin 20-30 ikävuoteni välillä sain hänet kuitenkin houkuteltua kertomaan jotain ja näistä muistiini jääneistä murusista koetan nyt koota kuvaa.
Jatkosodassa heidät pantiin ensin hyökkäämään ja valloittamaan alueita Itä-Karjalassa: Syvärillä, Pyhäjärvellä, Petroskoissa, Aunuksessa. He etenivät kyliin, ottivat sotavankeja, valloittivat isoja alueita.
Jotkut kysyivät jo silloin, miksi piti lähteä vanhan rajan yli seikkailemaan? Varsin syvällekin vielä, vaatimattomilla joukoilla.
Jälkiviisaan tekee mieli kysyä nyt, millainenkohan sodasta olisi tullut, jos Suomella olisi ollut toisenlaiset sodanjohtajat?
Sitten sota juuttui asemasodaksi.
Kulutettiin aikaa, pidettiin paikkoja, rakenneltiin korsuja, harjoiteltiin sotaa, järjestettiin jopa köydenvetokilpailuja ja laulukonsertteja. (Näistä on hauskoja kuvia SA-kuvassa)
Välillä taisteltiin sen verran, että pidettiin asemat.
Ei se mitään kevyttä silti ollut. Koko ajan sai pelätä venäläisten pistoiskuja ja kranaatteja.
Venäläisten kranaatteja oli mm. köytetty puihin niin, että jos huolettomasti puuhun nojasi, koko seutu lensi ilmaan.
Venäläiset myös kaivautuivat lumen alle ja kaappasivat suomalaisten hiihtoporukasta viimeisen jonossa hiihtävän sotavangiksi.
Isäni oli ryhmänjohtaja, joten hän hiihti aina jonon viimeisenä tai ensimmäisenä, koska ne olivat pelätyimmät paikat.
Jatkosodassa suomalaisilla ei lie ollut tarpeeksi sotakalustoa, ammuksia ja miehiä, jotta olisivat pystyneet tekemään asiasta sen selvempää.
Venäläisillä oli. Kesäkuussa 1944 he viimein aloittivat suurhyökkäyksen Karjalan Kannaksella.
Rymistivät järjettömällä tulivoimalla, pommeilla ja kranaateilla. Pelkästään ensimmäisenä hyökkäyspäivänä he pudottivat 60.000 pommia ja 70.000 kranaattia.
Yrkki palveli Panssaridivisioonassa Jääkäripataljoona 5:ssä.
Laguksen aaverykmentissä, joka ajoi joka yö pyörällä 40-80 km ja aamuyöstä hyökkäsi etujoukkona vihollisen asemiin, valloitti ne konepistooleillaan sen kuin pystyi ja jalkaväki ja isompi kalusto tuli perässä.
Tämän olen saanut selville myöhemmin, sotilaspassin perusteella, ja olen kyllä lievästi häkeltynyt.
Isäni oli nimittäin maailman lempein ihminen, joka ei tehnyt pahaa kärpäsellekään ja jota pikkulapset ja eläimet rakastivat.
Muistan kyllä, kun kysyin, miltä se tuntui sotia ja tappaa, hän vastasi, että se piti vaan ottaa niinkuin työnä, joka pitää hoitaa, eikä jäädä enempää hautomaan.
Keäsllä 1944 kuulemma kahteen, kolmeen kuukauteen ei kukaan heistä juuri syönyt tai nukkunut, ainoastaan tappelivat keskittyneesti viimeisillä voimillaan.
Oli taisteluita, joihin lähdettiin aamulla 1000 miehen voimin, mutta illalla kun laskettiin eloonjääneet, saatiin luvuksi pahimmillaan vain 123.
Esimiehiä kuoli ympäriltä niin, että lopulta Yrkki oli koko komppanian johtaja, vaikka oli arvoltaan vain alikersantti.
Sota oli niin hektistä ja sekavaa, että kukaan ei ehtinyt hoitaa muodollisuuksia, kirjata ylös tapahtumia tai vahvistaa ylennyksiä.
Tästä kertoo myös Suomen Armeijan tuhansien kuvien valokuva-arkisto: siellä ei ole juuri lainkaan kuvia kentältä vuodelta 1944.)
Nämä torjuntataistelut venäläisten pommikoneita vastaan tapahtuivat Äyräpäässä ja Vuosalmella kesä-heinäkuussa 1944. (wikipediassa tiivistelmä)
Muonitus oli hankalaa. Syvälle sota-alueelle oli vaikea kuljettaa ruokaa.
Soppamiehet kuolivat usein matkalla tai soppatykki tuli perille täynnä luodinreikiä. I
meskeltiin etupäässä kuivaa vanikkaa viikkotolkulla.
Yrkin joukkueessa jokaisella oli oma konepistooli ja ymmärrän jälkikäteen että he olivat strategisesti tärkeä osa sodankäyntiä, vaikka hän ei mitään semmoista ikinä sanonut.
Ihmettelen kyllä, miten tuossa melskeessä nuori (18-21-vuotias) ja pieni (160-senttinen) koltiainen osasi toimia ja pysyi vieläpä hengissä. Sitkeä äijä, ei voi muuta sanoa.
Kerran kuulemma Yrkki ja hänen kaverinsa jäivät vahingossa liiaksi etulinjaan, kun tuli perääntymiskäsky. Piti selviytyä avoimen niityn ja tien yli ennenkuin pääsisi metsän suojaan.
Kaverin kanssa he möyrivät pitkin peltoa, pääsivät melkein tielle, kun sieltä yhtäkkiä tulikin ratsastaja. Yrkiltä oli ammukset loppu, joten hän maastoutui ja huusi kaverille ”Ammu jo!” Kaveri jäi epäröimään ”Jos se on oma?” ”Ei ole, vaan desantti!” huusi Yrkki mutta silloin oli jo myöhäistä. Venäläinen oli ampunut Yrkin kaverin.
Tällaisia pätkiä minulle on jäänyt mieleen siitä vähästä, mitä isäni on suostunut kertomaan. Veljelleni kuulemma ei ole kertonut sitäkään vertaa. Sanoi aina vain, että ”en minä välittäisi niin ikäviä asioita muistella” ja meni pois.
Ja sen Yrkki kertoi, miltä tuntui, kun sai kranaatinsirpaleet selkäänsä Vuosalmella 19.7.1944.
Ei miltään, muulta kuin että ei pystynyt liikkumaan.
Hän raahautui käsillään puun juureen ja kaivoi taskustaan peilin.
”Olin niin utelias, että halusin nähdä, miltä minä nyt näytän, kun olen haavoittunut.” Sitten hän ei muista seuraavilta parilta viikolta mitään.
Oli kuulemma kärrätty ruumiina sotasairaalaan, jossa oli ollut niin kiire leikata haavoittuneita, että ruumiit oli jätetty käytävälle.
Sairaanhoitaja säikähti pahanpäiväisesti, kun kahden päivän päästä joku siinä kasassa äännähti. Se oli Yrkki. Hän vietti puolitoista vuotta sotasairaalassa ennenkuin hänestä saatiin taas toimiva ihminen.
Sitten Yrkki ”myi” invaliditeettinsa valtiolle eli otti sotainvalidieläkkeen kertakorvauksena ja opiskeli sillä rahalla itselleen ammatin – toki iltakoulussa, päivät hän oli töissä lentokonetehtaalla.
Sota vei häneltä viisi vuotta elämästä, ikävuodet 18- 23, sen jälkeen vielä useampi vuosi aherrusta, ennenkuin hän pääsi normaalielämään kiinni. Vaan ei muistellut pahalla, kiitollinen oli kun pääsi takaisin elämään.
Hän eli sen jälkeen pitkän, tavallisen ja hyvän elämän, poistui maailmasta 81-vuotiaana vuonna 2004.
Respect kaikki veteraanit, kun kaiken älyttömyyden keskellä kuitenkin teitte sen minkä piti <3
Vaula, eipä tiennyt naapurin nuori poika tämmöisestä mitään….kiitos muistoista!
Jussi, eihän siihen aikaan 70-luvulla ollut sopivaa puhua sodasta muutenkaan, YYA jne 😉
Isäni soti 1944 kesällä JP 5. Isäni oli komppanian taistelulähettiryhmän ryhmänjohtaja. Hän kertoi miten kerran yhteen vasta-iskuun mennessä saatiin niin kova venäläisten tykistötuli päälle, että komppanian päälliköltä sirpaleet veivät jalat ja hän oli tarjonnut pistoolia, että ampukaa hänet, mutta kukaan ei ampunut. Kohta tuli uusi kranaatti täysosumalla päällikön kuoppaan. Toinen kertomus oli kun olivat koukkaamassa venäläisten sivustaan tai selustaan ja törmäsivät venäläisten majoitusalueeseen ja ruuttailivat mennessään konepistooleilla telttoihin.
Hei Ossi!
Hurjaa, mielenkiintoista!
Oletko tilannut sota-arkistosta isäsi tietoja? Minulta se on vielä tekemättä, saattaisi selvitä enemmän kuin sotilaspassista.
Huomasin että kuvat olivat blogista poistuneet, niin palautin ne – käypä katsomassa, näkyykö isääsi porukoissa!
Olen hommannut isäni kantakortin. Isä ei paljoa puhellut sodasta ja ehkä vähän vaikeakin, kun sitä samaa vastaiskuun menoa ja hyökäystä koko ajan näillä nuorilla Laguksen jääkäreillä, eli kun olivat se erikoisnyrkki, jotka pantiin aina vastaiskuun heittämään venäläiset murtokohdasta takaisin. Nuoria kun kaikki olivat, niin olivat hyviä liikkumaan pitkiäkin pyörä ja jalkataipaleita.