Kun olin pieni, 8-vuotias Kouvolan Töröstissä, pelasimme pesäpalloa joka päivä.
Toisessa joukkueessa oli kaksi isoa poikaa: meidän Kyösti ja Virsun Timppa. Toisessa oli liuta pikkukakaroita. Ikä- ja kokoero joukkueilla oli suuri.
Kyösti ja Timppa halusivat aina pelata yhdessä pikkukakaroiden laumaa vastaan. Koska he olivat niin paljon isompia, he tietysti voittivat ylivoimaisesti joka kerta.
Yritimme puhua heille järkeä, että joukkueet pitää jakaa tasaisemmin. ”Tässä pelissä ei ole mitään mieltä, jos lopputulos on aina ennalta varma”, perustelimme. Heille ei käynyt.
Hävisimme 12-0 tai 21-1 joka kerta. Joskus yritimme käydä lakkoon: emme pelaa, jos Kyösti ja Timppa eivät suostu eri joukkueisiin. ”No sitten ei pelata ollenkaan!” he nauroivat meille räkäisesti päin naamaa. Olimme sydänjuuriamme myöten loukattuja.
Vaan kun halusimme kuitenkin pelata, niin alistuimme peliin, jossa joka kerta hävisimme 12-0.
Nukkumaan mennessä välillä mietin: Joskus vielä me voitamme! Me pienetkin kasvamme joka päivä, ja vielä tulee päivä, että pystymme voittamaan isot pojat.
Sitten kävi niin, että meidän perhe muutti pois. Pikku-Palomäelle, jossa oli kerrostalon pihapiirissä iso lauma lapsia. Sama meno jatkui sielläkin. 13-vuotias Kyösti löysi kaverikseen samanikäisen Riston, ja taas oli liuta pikkukakaroita, joille he saattoivat nauraa.
Vaan nyt pikkukakaroiden joukossa oli myös poikia. Ja meitä oli enemmän.
Osasimme myös enemmän kuin Töröstin joukkue.
Esimerkiksi minä en ollut hyvä lyöjä, mutta osasin lyödä kalkintarkasti kakkospesän rajaan, ja opetin sen muillekin.
Organisoimme lyöntijärjestyksen niin, että kun tuli kakkosrajalyöjän vuoro, oli joukkueen pienin ja nopein juoksija jo ykköspesällä. Sitten vain pallo kakkosrajan kautta pöpelikköön, mistä sitä ei löytänyt erkkikään – ja meidän joukkueelle kaksi juoksua!
Eikä siinä mennyt kauankaan, kun pikkukakaroiden joukkue yllättäen voitti kuin voittikin isojen poikien joukkueen.
Tiedättekö mitä? Sen koommin isot pojat eivät enää halunneet pelata kahdestaan muita vastaan.
Nyt he halusivat, että joukkueet jaettaisiin tasaisemmin!
Tämä lapsuusmuisto tuli mieleeni Vantaan kuntapolitiikasta.
Vantaan opetuslautakunnassa ja valtuuston budjettineuvotteluissa kokoomus (18 paikkaa valtuustossa) ja demarit (18 paikkaa valtuustossa) päättivät muitta mutkitta koulujen lakkauttamisesta syksyllä 2013 huolimatta siitä, että puoli kaupunkia ja kolmasosa valtuuston voimasta oli sitä vastaan.
Hävinneessä joukkueessa olivat ns. ’pienemmät’ puolueet Vihreät (9 paikkaa valtuustossa), Perussuomalaiset (11 paikkaa valtuustossa) ja Vasemmistoliitto (4 paikkaa valtuustossa), loppuvaiheessa ilmeisesti myös Keskusta (3 paikkaa valtuustossa).
Vaan tiedättekö mitä, isot pojat?
Olemme Vantaalla jo muuttaneet Töröstistä Pikku-Palomäelle.
Huomaatteko, että ’pienempien’ joukkue on saanut paljon lisää voimaa ja alkanut jo harjoitella yhdessä?
Tajuatteko, että ennen pitkää tulee päivä, jolloin on pienten vuoro voittaa?
Se päivä olkoon seuraava vaalipäivä 9.4.2017.
