Elämä palaa vai palaako?

Kaksi koronavuotta ovat muuttaneet meitä.
Pitkä, pakotettu hiljaiselo on kääntänyt ahneusmittaria pienemmälle.
Nyt ihmettelemme, minne sitä olikaan ennen aina niin kiire.

Miksi piti hösätä koko ajan kaikenlaista?

Vaula Norrena menossa valtuuston kokoukseen



Vähemmälläkin pärjää, olemme huomanneet.
Kun ei päässyt ulos syömään ja tapahtumiin, katsottiin telkkaria kotona ja opeteltiin kutomaan islantilaisia villapaitoja.
Ryhdyttiin leipomaan hapanjuurileipää ja tekemään vanhan ajan laatikkoruokia.
Siitä tuli hyvä mieli ja turvallinen olo.

Nostalgia on sielunhoitoa

Kun ei päässyt liikuntapaikkoihin, käytiin kävelylenkeillä ja patikointiretkillä.
Ostettiin sukset ja alettiin taas hiihtämään, jotkut jopa 30–40 vuoden tauon jälkeen.

Meille jo ennenkin eläneille tämä oli selvä paluu 1970-luvulle.
Se tavallisuus ja tapahtumattomuus!
Kuinka turvalliselta se tuntuikaan taas pitkästä aikaa.
Nostalgia on sielunhoitoa epävarmoina aikoina.

Anja ja Yrjö Norrena metsäretkellä 1970

Millainen nuoruus tästä tuli nuorille?

Mutta nuoremmat sukupolvet ahdistuivat.
Eivät päässeet kouluun, eivät harrastuksiin, eivät edes tapaamaan kavereitaan.
Kuin heiltä olisi viety pois ilma, jota hengittää.
Niin epätoivoista ja raastavaa joutua nuorena pakosti pysymään paikoillaan vuosikaupalla.
Ja kun elämä vihdoin alkoi palata ennalleen, alkoi sota Ukrainassa, vain 1000 km päässä meistä.

Millaisen näkymän tulevaisuuteen tämä heille jättää?

Palaako elämä koskaan ennalleen?


Olemme saaneet suuret epävarmuusopetukset koronasta ja sodasta.
Uskallammeko enää koskaan tämän jälkeen ahnehtia elämää niin kuin ennen?
Ja haluammeko edes?

Poikkeusajan myötä meille on tullut uusi johtotähti elämään: kohtuus.

Nyt harkitaan, kuinka paljon ja usein on järkevää matkustaa ulkomaille.
Mietitään, tarvitsenko tätä ja tätäkään uutta mielihalutavaraa todella.
Aletaan sen sijaan säästää rahaa pahan päivän varalle.
Aletaan ajatella pitkällä tähtäimellä.
Koska elämä on yhtäkkiä muuttunut niin paljon epävarmemmaksi, pysyvästi.

Mikä on meidän sotamme?

Jokainen sukupolvi joutuu käymään oman sotansa, sanotaan.
Aiemmin ajattelin, että meidän sotamme on ilmastonmuutos hirvittävine seurauksineen, jos sitä ei osata torjua.
Nyt on valjennut, että kyllä se voi olla ihan oikeakin sota.
On vaan varauduttava kaikenlaiseen.

Yläkuvassa sotamies Yrjö Norrena jossakin eturintamalla 1942-45.
Alakuvassa joukkueenjohtaja Norrena ryhmineen.

Blogi on ilmestynyt Newsbox verkkolehdessä huhtikuussa 2022.



Vaula Norrena

Vihreä kuntapoliitikko, semiootikko, yrittäjä, koirankävelyttäjä, kierrätyskirjaston hoitaja, metsän omistaja, luonnon rakastaja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Next Post

Asuntoja joo, rakentamista ei?

ti touko 10 , 2022
Asuntoasioissa päättäjä on aina kahden tulen välissä.  Koiralenkillä tapaa usein ihmisiä, jotka ovat harmissaan liiasta rakentamisesta.  ”Koko kaupunki menee pilalle!” he valittavat, kun ympäristöön rakennetaan. Sosiaalisessa mediassa taas jahdataan asuntoja, joita ei markkinoilta löydä. ”Onks tietoo? Tarvittaisiin kolme makuuhuonetta ja piha.” Perheasuntoja! Kiistelimme valtuustossa perheasunnoista jo koko viime valtuustokauden.  Että eikö niitä millään saada lisää, kun perheet joutuvat jo muuttamaan muihin kuntiin sen takia? Laitettiin uusiin asemakaavoihin sääntö, että vähintään 30% asunnoista tulee olla kolmioita ja sitä suurempia – ja maksimissaan […]
Vaula Norrena 2022

Kiinnostaako?

Kerro kaverillekin :)

RSS
Tilaa blogi
Twitter
Visit Us
Follow Me
Instagram
LinkedIn
Share