Koronakesänä, kun kaikille kävi harvinaisen selväksi, että elämä ei ole ikuista, päätin toteuttaa pitkäaikaisen unelmani omasta luonnonpuistosta.
Aloin etsiä mahdollisimman yksinkertaista mökkikohdetta, jossa olisi tarpeeksi iso ja tarpeeksi vanha metsä ympärillä. Himoitsin paikkaa, joka olisi jätetty hoitamatta niin että metsä olisi kasvanut umpeen ja lahopuuta makaisi rotkollaan ympäriinsä.
En ole mikään erityinen metsissä vaeltaja, enkä kansallispuistoissa kulkija, ihan tavallinen koirametsällä kävijä vain.
Vaan halusin antaa oman panokseni Suomen metsien suojeluun ja varmistaa, että jälkipolville jää minulta jotain varmasti arvokasta talteen.
Mikä voisi olla arvokkaampaa näinä aikoina kuin uhanalainen luontotyyppi?
Yllättävän nopeasti kohde löytyikin, kokonainen metsäinen saari keskikokoiselta järveltä, jonne joku oli joskus 1980-luvulla rakentanut pari pikkuista saunamökkiä ja unohtanut ne sinne metsittymään.
Vanha metsä löytyy!
Aikamoista tappelemista oli päästä eteenpäin risukoituneessa metsässä, kun sitä kävimme katsomassa.
Kiinteistövälittäjä mainosti: ”tässä on kivasti rakennusoikeuttakin, arvokas tontti!”
Tuijotin häntä ällistyneenä ja puuskahdin: ”Kuka hullu tänne nyt haluaisi rakentaa! Ei missään tapauksessa, tämä saari on paras juuri tällaisenaan!”
Konttasin sammaloitunutta kivikkojyrkännettä ylöspäin, se sammal oli ainakin 30 senttiä paksua pehmeää patjaa ja yläpuolella männyntaimien oksilta roikkuvat naavat kutittivat, kun osuivat naamaan.
Rannemmassa kivikon päällä oli monenlaista muhkeaa jäkälää.
Tiirat ja kalalokit huutelivat varoitusääniä poikasilleen: ”Ihminen, ihminen! Varokaa nyt, pääkkiöt!”
Niitä selvästi stressasi, että poikasen tolleroiset taapertelivat tyhminä ihan meidän jaloissa.
Saaressa ei varmaan ollut käynyt montakaan ihmistä sinä kesänä.
Mitä pidemmälle ryteikköä riitti, sitä enemmän innostuin, mutta koetin pitää naamani peruslukemilla, ettei välittäjä huomaisi, kuinka kuumana olin.
”Joo, katellaan, mietitään…” mutisin niin vaisusti kuin osasin.
Kun päästiin kotiin, tutkin kohdetta kansalaisen karttapaikasta ja Metsään.fi-palvelusta.
Kävi ilmi, että saaren puusto oli osin yli 100-vuotiasta ja se oli jo valmiiksi merkitty potentiaaliksi Metso-kohteeksi, siellä oli siis luonnonsuojeluarvoja.
Riemastuin kerrassaan. Voisinko tosiaan saada ikioman luonnonpuiston!
Perustelin hanketta itselleni myös sillä, että jos oikein kova ilmastokatastrofi joskus vielä iskisi, minun lapseni tai potentiaaliset lapsenlapseni voisivat mennä saareen ja elää siellä piilopirtissä luontaistaloudessa kalastellen ja perunoita viljellen.
Ei ollut aavistusta sodasta vielä silloin kesällä 2020.
Perhe ihmetteli, että mitä me mökillä, kun emme ole koskaan ennenkään mökkeilleet.
”No voihan senkin opetella! Ja eihän se mökki niinkään, vaan se metsä!” intoilin.
Rahaakaan ei tietenkään tällaiseen ylimääräiseen ollut ollenkaan, vaan ajattelin, että taide pitkä ja elämä lyhyt, eikun vaan pankkiin neuvottelemaan.
Tässä iässä sitä pitää viimeistään alkaa toteuttaa omia, kesken jääneitä unelmiaan.
Ostavathan jotkut velaksi sijoitusasuntojakin, kai minä voin hankkia velaksi vanhaa metsää.
Eikä ollut huono hankinta. Joka päivä minulle tulee hyvä mieli siitä, että olen kantanut oman pienen korteni kekoon Suomen luonnon monimuotoisuuden hyväksi, luontokatoa vastaan.
P.S. Luonnon ennallistamisesta
Tällä viikolla Suomen hallitus neuvottelee Suomen kannasta EU:n luonnon ennallistamisasetukseen.
Asetuksen toimeenpano edellyttää luonnonhoitoa esimerkiksi metsissä, maatalousympäristöissä, soilla, tuntureilla, rannoilla, merellä ja sisävesissä.
Vihreät kannattavat luonnon ennallistamista siten kuin EU esittää, 30 % maan pinta-alasta vuoteen 2030 mennessä.
Pinta-alaltaan ennallistaminen vastaisi noin 16 Helsingin kokoista kaupunkia 338 000 km2 kokoisessa maassa, jonka pinta-alasta peräti 75% on metsää.
Eli ei dramaattisen paljon, eikä läheskään kaikki ennallistettava edes olisi metsää.
Siitä huolimatta hallituksessa SDP, keskusta ja RKP näyttävät nyt kääntyvän metsäteollisuuden puolelle vastustamaan luonnon ennallistamista tuossa määrässä, mitä EU esittää.
Erittäin lyhytnäköistä ja typerää.
Nyt on viimeinen hetki turvata elinympäristöt tuleville sukupolville.
Luontokato on otettava tosissaan, muidenkin kuin vihreiden.
P.S. Luonnonsuojelumetsää voi hankkia myös 50 m2 kerrallaan, Luonnonperintösäätiöstä tai Aktivistimummojen Mummonmetsästä. Se on myös mainio merkkipäivälahjaidea, vai mitä?
https://luonnonperintosaatio.fi
https://www.aktivistimummot.fi/blogi/mummonmets-kerys-jatkuu
